Tiedätkö sen tunteen, kun päässä pyörii jatkuvasti ajatus:

“Tää ei voi olla tässä.”

Elämä näyttää ihan hyvältä. On arki, vastuut, työ, ihmiset ja kaikki ne asiat, joista pitäisi olla kiitollinen. Mutta silti jokin ei täsmää.

Minä tiedän sen tunteen. Elin sen kanssa vuosia.

Olen esikoinen ja vanhin tytär. Toipuva suorittaja ja miellyttäjä.

Sellainen, joka hankki itselleen turvaa opiskelemalla. Kaksi tradenomin tutkintoa, yksi maisteri ja niin monta sertifikaattia, etten edes muista niitä kaikkia. 

Tein valintoja sen perusteella, mitä kuvittelin muiden minulta odottavan. En sen perusteella, mitä itse oikeasti halusin. 

Vuonna 2015 muutin Jyväskylästä Helsinkiin opiskelemaan. Se oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Mutta se ei vielä muuttanut niitä malleja, joilla tein muut päätökset.

Uuvuin ensimmäisen kerran vuosia sitten. Yritin toipua samalla tavalla kuin uuvuin: rutiineilla ja yrittämällä jaksaa paremmin. Palasin takaisin siihen samaan elämään.

Ja se sama elämä alkoi taas uuvuttaa.

Syksyllä 2025 uuvuin toisen kerran. 

Heräsin aamulla ja tarkoitus oli aloittaa työpäivä. Mutta minä vain tuijotin läppäriäni. En vain kyennyt avaamaan kantta tai painamaan virtanappia. 

Ihan kuin aivoni, hermostoni ja kaikki sisuskaluni olisivat juosseet maratonin, mutta lihaksissa ei tuntunut miltään. En silti kyennyt liikkumaan.

Tajusin, että nyt on jotain vialla, ja laitoin viestiä työterveyteen. Vastailin hetken kysymyksiin, ja linjan toisessa päässä oleva henkilö totesi sen, mitä itsekin epäilin mutten uskaltanut sanoa ääneen: kuulostaa vahvasti uupumukselta. 

Purskahdin itkuun. Lääkäri laittoi minut samantien sairauslomalle ja arvaa mikä oli kehoni ensimmäinen reaktio, kun olin lähettämässä sairauslomailmoitusta esihenkilölle. Paniikkikohtaus. Hermostoni oli niin kärähtänyt ja ehdollistunut suorittamiseen ja miellyttämiseen, että sairauslomalle jääminen aiheutti paniikkikohtauksen. 

Aloin käydä työpsykologilla, joka lopulta kysyi kysymyksen, joka muutti kaiken:

"Pystytkö näkemään itseäsi tuossa yrityksessä missään roolissa? Tai koko alalla?"

En pystynyt. 

Tajusin, että olin aivan väärässä paikassa. En ollut koskaan haaveillut siitä alasta. Olin ajautunut sinne, koska se oli "turvallinen". Koska siellä muka on aina töitä. Olin tehnyt valintoja sen perusteella mitä kuvittelin muiden minulta odottavan. Hyvä keskiarvo ja kiltti tyttö oli se, mihin olin oppinut luottamaan. Hermostoni luuli sen olevan ainoa turvallinen paikka, jossa minua ei hylätä. 

Mutta siinä samassa olin hukannut sen, kuka minä olen ja mitä minä oikeasti haluan. 

Irtisanouduin. Ilman uutta työpaikkaa. Ilman suunnitelmaa B.

Ja päätin samalla, että enää en valitse asioita sen perusteella, mitä kuvittelen muiden haluavan. En valitse tuttua ja turvallista siksi, että muut pelkäävät, ettei se toimi.

Se psykologin kysymys herätti minut huomaamaan, kuinka paljon elämäni pyöri autopilotilla. 

Ajatus- ja toimintamallini oli rakennettu vanhoilla ohjelmilla. Sellaisilla, jotka eivät enää palvelleet minua, mutta jotka pyörivät taustalla huomaamatta. Ihan niin kuin käyttöjärjestelmä, jota kukaan ei ole päivittänyt vuosiin. 

Aivotutkimus kutsuu tätä neuroplastisuudeksi. Minä kutsun sitä uudelleenohjelmoinniksi. 

Niiden ohjelmien purkaminen ja uuden rakentaminen ei tapahtunut hetkessä. Mutta ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunnen, että pystyn vihdoin hengittämään. 

Siitä syntyi Rewired with Camilla.

Autan naisia purkamaan vanhat ajatus- ja toimintamallit, löytämään rohkeuden seurata omia unelmia ja palaamaan takaisin oman elämänsä säteileviksi kapinallisiksi. 

Opetan samaa prosessia, jonka kävin itse läpi: pysähdy, tunnista, pura ja rakenna. Ei kertaluontoinen suoritus, vaan opittava taito.